Tulikärpäsiä kuunvalossa

Toinen maaliskuun 2010 Ateswartalan käynti oli suunniteltu seuraavanlaiseksi: Palaveri opettajien kanssa, opettajien haastattelut, vanhempaintapaamiseen osallistuminen, valokuvien jako pienille koululaisille, kylään tutustuminen. Ehkä kaikista parasta oli tämä: Peitot ja hyttysverkot mukaan – yöpyisimme koulukylässä!!

Automatkalla (vuokrasimme jälleen auton ja kuskin, tällä kertaa eri paikasta kuin tuolla edellisellä reissullamme, sillä kuski oli hieman rasittava – koko ajan äänessä ja vitsailemassa ja kaiken huipuksi meillä puhkesi kaksi kertaa matkan aikana rengas autosta…) Matunin vaimo Aparna muisti että oli jättänyt laukun, jossa hyttysverkot ja vaihtovaatteet oli, kotiin. Noh, sitten pysähdyttiin pikkukaupungissa ja sieltä he joltain puolitutulta lainasivat meille hyttysverkot matkaan. Ilman niitä maaseudun torakka-ötökkä-ökkiäis-yössä voisi olla aika unetonta…

Tällä kertaa lapset eivät ujostelleet meitä enää niinkään :). Ihastelimme lapsia opetuksen lomassa ja koulupäivän jälkeen pidimme opettajien kanssa palaverin. Kerroimme opettajille itsestämme taustoja, kuinka olimme hankkineet rahaa koulun kunnostukseen ja kyselimme heidän tuntemuksiaan nyt kun koulu oi muutaman kuukauden ollut toiminnassa. Opettajat tuntuivat olevan iloisia ja innokkaista työstään, toki kertoivat olevan sen myös haastavaa. Lisää opettajien mietteitä kerron kun esittelen opettajamme omassa tekstissään.

Pian tämän jälkeen alkoi koulun penkit täyttyä oppilaiden vanhemmista (kts. kuva alla). Kerran kuukaudessa koulussa pidettiin vanhempaintapaaminen, jossa puoin ja toisin tuotiin esiin ajankohtaisia asioita liittyen lasten koulunkäyntiin, toki nyt haluttiin myös esitellä meidät. Vanhemmat toivat esiin paitsi kiitollisuuttaa koulun olemassa oloon, myös huoltaan esiin seuraavissa asioissa: Lasten terveydenhuolto toivottiin vakavin naamoin osaksi koulun toimintaa. Myös jonkinlaista kouluruokailua pidettiin kovin tärkeänä, sillä koulu ajoittui juuri lasten lounasajan päälle. Vanhemmat olivat myös huolissaan tulevaisuudesta. Aiemminkin koulutoimintaa oli ollut kylässä, mutta silloinen intialainen järjestö oli lopettanut toimintansa ja kylä oli jäänyt puille paljaille ilman koulua. Viideksi vuodeksi, kunnes me tulimme paikalle. He pelkäsivät nyt että kauankohan me olemme kylässä, kunnes lähdemme. Toiveikkaimmat miettivät kuitenkin, että mitenköhän koulustamme kolmannelta luokalta valtion kouluun siirtyvät lapset pärjäävät valtion koulussa, jossa on monin kerroin isommat luokat ja vähemmän opettajia ja opetuksen taso heikkoa, jääkö koulunkänti sitten siinä vaiheessa lapsilta kun ei koulussa enää pärjää kun jää niin omilleen?

Iloksemme pystyimme kertomaan vanhemmille, että olimme miettineet näitä kaikkia asioita jo mekin. Terveydenhuollon ja kouluruokailun järjestäminen on meillä seuraavan kahden vuoden suunnitelmassa. Kun perustimme yhdistyksen, mietimme sitä, että olisimmeko valmiita sitoutumaan yhdistykseemme ja auttamistyöhön forever ja päätimme tällöin että olimme – eihän sitä nyt voisi mennä johonkin ja sitten vaan lähteä pois! Toki mielessämme on kestävän kehityksen ohjeistus, eli aloittaa työ ja tehdä itsensä hiljalleen vuosien kuluessa tarpeettomaksi, vahvistaa paikallista infrastuktuuria niin että kyläläiset itse voisivat selviytyä koulun ylläpitämisestä ilman meidän apua. Tämä kuitenkin on vähintäänkin pitkä prosessi. Valtion kouluun siirtymisessä olimmekin jo ajatelleet tukea lapsiamme järjestämällä ainakin Intiassa yleisesti meidänlaistemme yhdistysten tapaan hyväksi koetun follow-up programin, joka yksinkertaisimmillaan käytännössä tarkoittaa sitä, että koulussamme toimisi normaalin koulupäivän jälkeen ns. iltapäivä läksykerho, jossa olisi palkattu opettaja auttamassa näitä juuri valtion kouluun siirtyneitä oppilaitamme läksyjen teossa. Tälle vaihtoehtoisia tukimuotoja olisi hankkia siirtyneille lapsille koulukirjat taikka aloittaa ns. kummilapsitoiminta, mietitään. Kerroimme myös vanhemmille, ”ettei raha kasva Suomessakaan puissa”, vaan olemme ihan oikeasti tehneet töitä sanan levittämisen eteen, käyneet kirpputorilla myymässä tavaraa ja kukin tukija on tehnyt henkilökohtaisia lahjoituksia. Halusimme kertoa tämän jotta he ymmärtäisivät, ettei se raha ihan niin helposti tule. Kehitysmaan ihmisillä on monesti sellainen ajatus länsimaalaisista, että meillä on paljon rahaa eikä siitä ole puutetta.

Iltasella lähdimme pienellä porukalla kävelemään ympäri kylää. Auringon laskiessa oli ihana kävellä kyläpolkuja ohi riisipeltojen ja savitalojen, jonka pihalla lapset leikkivät mutaisissa alushousuissaan vanhoilla pyöränrenkailla, kepeillä ja kivillä iloisesti hihkuen. Pihamaalla istui naisia kuivatellen riisnjyviä, kuorien tamarindipuun hedelmiä taikka ruokaa laittaen. Miehiä näkyi riisipelloilla myrkyttämässä satoa tuholaisia vastaan. Näimme tomaattiviljelmiä, mangopuita, guavapuita, banyanpuita, lampia, lehmiä, kanoja, vuohia, lampaita ja vaikka mitä!
Illan pimetessä viritimme hyttysverkot ja peitteen patjaksi koulun viereisen clubitalon lattialle kerosiinilampun ja kuun loisteessa. Syötiin iltapalaa. Kävimme uudessa wc-tiloissa kaivovesiämpärin kanssa iltapesuilla ja istuimme iltaa koulun pihalla kylän isompien lasten kanssa tulikärpästen lennellessä ympärillämme. Olimme aika onnellisia. Yö oli onneksemme tuulinen ja pärjäsimme ilman sähköistä tuuletusta :). Hyttysverkon ympärillä kävi mikälie torakkakuhina, no doupt. Iltapalalta ylijääneet leivät oli natusteltu rei’ille…

Aamusta jaoimme lapsille omat koulukuvat (tässä esillä eskariluokkalaisten kuvia). Voi sitä ihmetystä ja iloa!!! Mietittiin vaan että kuinkahan moni kuva selvisi kotiin asti repeämättä tai rytistymättä ;). Tämä oli kuitenkin niin hieno juttu, että koulukuvaus päätettiin toteuttaa tästä lähtien joka vuosi!