Koulukuvaus

Vuokra-auto odotteli jo meitä kun vielä joimme aamuteetä ja söimme hedelmiä, jotta jaksaisimme kuuman, tärisevän kolmen tunnin ajomatkan Kalkutasta Ateswartalaan. Talvi alkoi olla maaliskuussa Kalkutanseuduilla takana ja lämpötilan päivällä lähenteli +40 astetta. Automatkalla keskustelimme vielä suunnitelmistamme kylävierailun varalle – tarkoitus oli tutustua uuteen koulurakennukseen, uusiin opettajiin ja pieniin oppilaisiin. Halusimme tuoda myös jotain pientä Suomen koulukulttuurista jo näin aluksi Intian kouluumme, nimittäin koulukuvauksen. Olimme päättäneet kuvata kaikki halukkaat lapsoset ja teettää seuraavalle käynnillemme jokaiselle pienokaiselle oma valokuva kotiin vietäväksi. Matkan varrella pysähdyimme ostamaan lapsille intialaisia makeisia tuliaisiksi (=Kuvan lapsella kädessä valkoinen pallero).

Pikkuautolla pääsimme tällä kertaa ajamaan melkein koulun pihaan asti. Koulusta kuului iloinen lasten meteli, meitä jännitti. Anni näkisi ensimmäistä kertaa koko koulun ja Katja taasen jännitti millaiseksi se koulurakennus oli remontin jälkeen muuttunut… Ja upeaksihan se oli muuttunut! ”Horjuvasta” punatiilirakennuksesta ja vinosta katosta ei ollut muuta jälkeä kuin rakennuksen valloittava muoto jäljellä – tukevan ja vahvan näköinen harmaalla kalkittu koulu seisoi ylväänä edessämme! Me hymyilimme. Ja niin hymyili ne pienet kasvot joita kymmeniä ja kymmeniä alkoi kurkkia ovensuista ja ikkunan raoista. Koulun opettajat tulivat hymyissäsuin tervehtimään meitä ja ylpeänä vetivät kädestä kouluun sisälle katsomaan vahvoja kattoparruja, melkein valmista sementtilattiaa ja liitutauluja seinillä.

Kun viimeisetkin pikkukoululaiset olivat saapuneet kouluun, kokoontuivat kaikki noin 130 lasta koulun verannalle aamurukousta varten. Siinä ne sitten epävireessä lausua loilotti niiiin söpösti ensimmäiset säkeet Intian kansallislaulusta – voi että!! Ei melkein kestetty ilman kyyneleitä! Mutta sittenkun oli aika siirtyä sisälle luokkaan, niiden pienempienkin, eli neljä vuotiaiden, niin parilta pieneltä pääsi itku että äiti en minä halua jäädä kun haluan lähteä kotiin! No siinä vaiheessa silmät kostui meikäläiselläkin, nyyh! Ihan sama varmaan kun on kuullut ystävien kertovan kun jättävät omia lapsiaan päiväkotiin, kun ne joku aamu ei haluakaan sinne jäädä ja itkee vaan että älä jätä. Voi pienet! No kyllä kaikki sitten jäi ja nyyhkytyskin pikkuhiljaa loppui ja kukin alkoi raapustamaan opettajan ohjaamia bengalin aakkosia/sanoja ym. omalle pikku liitutaululle. Me kiertelimme koulussa sisällä ja ulkona ja video-ja valokuvasimme lapsia ja koulua minkä ehdimme. Kun oli aika, asetimme kaksi penkkiä koulun verannalle, toinen toiseen päähän, jossa Anni oli valmiudessa kameran kanssa ja toinen toiseen päähän, jossa Katja viritteli kameran asetuksia. Siinä sitten kuvasimme noin 130 suloista lasta, suurimmalla osalla ihmetyksen hämmentynyt ilme kasvoilla, joillain kaunis leveä hymy, parilla kyynel silmäkulmassa.

Valokuvaussession jälkeen vilkutimme hyvästit, tulisimme seuraavalla viikolla takaisin valokuvien kanssa. Hyppäsimme autoon ja ajoimme tunnin matkan Matunin vaimon kotikylään, jossa savitalon yläkerrassa hyttysverkon alla nukuimme yön. Yön vessamatkalla näkyi etusormen mittaisia torakoita. Kyllä ne rehellisellä maaseudulla kasvaakin isoiksi! 😉