Meitä jännitti. Autoriksha pärisi ja hytkyi kohti Bengalinlahdella sijaitsevaa maalaiskylää. Olimme tehneet matkaa Kalkutan miljoonakaupungista jo kolmatta tuntia. Tästä oli haaveiltu vuosia. Nyt unelma oli käymässä toteen.
Saavuimme riisipeltojen keskelle, savitalojen äärelle, palmujen katveeseen. Ympärillemme kerääntyi pieniä lapsia ihmetyksestä suurine, ruskeine silmineen. He ujosti kurkistivat ystävällisesti hymyilevien aikuisten turvasta. He saattoivat meidät ränsistyneen rakennuksen luo, avasivat sen ruostuneet riippulukot. Seinällä roikkui pölyinen Intian kartta. Rikkinäiset pulpetit oli kasattu pimeään nurkkaan. Takaa pilkotti iso liitutaulu johon oli piirretty bengalinkielisiä sanoja. Se tunne valtasi meidät – täällä unelmamme konkretisoituisi. Tänne perustaisimme oman koulun.
Ystävämme Matun toimi tulkkina kyläyhteisön ja meidän välillä. Olin tuntenut Matunin 10 vuotta. Ystävystyin häneen ollessani Kalkutan slummikoulussa opiskeluvaihdossa. Hän oli ohjaajani.
Seurattuamme korruptoitunutta hyväntekeväisyystyötä vuosikausia, aloimme haaveilla yhdessä omasta pienestä, todellisesta ruohonjuuritason työstä, joka todella merkitsisi jotain. Tässä nyt olimme. Matun oli selvitellyt avun tarvetta. Tämän maalaiskylän lapset olivat kouluttamattomia, tulevaisuus näytti epävarmalta. Täällä meitä ehkä tarvittaisiin. Täällä ehkä meidän tarpeemme auttaa otettaisiin vastaan.
Keskustelusta kylän vanhimpien kanssa syntyi sopimus. Ja käsin kosketeltavaa iloa. Täällä olisi pian koulu yli sadalle pienelle lapselle ja työpaikka kylän kuudelle aikuiselle. Sen me lupasimme.
Auringon laskiessa lämmin pimeys otti meidät syliinsä. Keskustelimme kerosiinilampun valossa, kuun kajossa. Yön sirkkojen laulun saattelemana vaivuimme uneen, moskiittoverkon alla savilattialla maaten. Ennen sitä kuitenkin mietimme – tältä matkalta kun palaisimme kotiin, tehtäisiin työ. Vihdoin oma tarve tehdä jotain pientä, kaunista ja hyvää tässä maailmassa oli konkretisoitumassa. Tämä tarina on pienen yhdistyksen, Canelipuu ry:n alku.