Intia on ihmeellinen maa. Se vaan on. Kuinka joku maa voikaan herättää niin voimakkaita tunteita ihmisissä? Toiset sitä maata niin rakastaa, toiset syvästi vihaavat. Ja kaikkea siltä väliltä. Ja kaikkea siltä väliltä ja ääripäistä samaan aikaan. Se tunteiden kirjo on jotain mitä ei meidän turvallisessa ja steriilissä arjessa kotona ihan joka päivä kohtaa.
Intia. Kaikki ne hajut katuojien jäteliejuista lähtevät, rikshojen pakokaasujen seassa tuoksuvat suitsukkeet ja maailman paras ruoka. Entä se väriloisto? Naiset kauniissa sareissaan, punaiset pisteet keskellä otsaa, kaikki ne kimaltelevat ”joulukoristeet” kauppojen ja kuppiloiden ikkunoissa ympäri vuoden kauneimpien ja komeimpien sankarinäyttelijöiden kuvien vieressä. Värikkäitä roskia, muovipulloja ja -pusseja joka paikassa. Kirkas Intian aurinko taivaalla. Missä muualla tulee vastaan niin paljon hymyjä ja iloa? Voi sitä päiden keikutusta! Entä autojen ja rikhsojen torvet? Siihen sekaan lisättynä pyörien kellojen kilinä. Ihmisten huudot. Kulkukoirien haukut. Temppeleiden mantrat. Moskeijoiden jollotukset. Hindipop.
Köyhyys. Slummien surulliset hökkelit. Takkutukkaiset lapset. Vanha laiha nainen kämmenelleen pyytämässä lanttia. Perheen pienimmät asettumassa nukkumaan katukivetykselle lakanan päälle äidin tiskatessa iltaruualta syntyneitä astioita yleisen vesipisteen alla. Huomeaamulla perhe lähtee yhdessä keräämään muoviroskaa, siitä saa hieman rahaa.
Intia on uskontojen maa. Henkisyyden tyyssija. Katolilaisen kirkon kellojen kumistessa viereisestä hindutemppelistä leviää suitsukkeiden savu yhdessä pienten soittokellojen sointujen kanssa tien vastapäätä seisovan moskeijan seiniin. Buddhalaiset punakaapuiset munkit kävelevät ohi kuiskallen ”om mani pade hum”. Oranssiturbaaniset sikhit odottavat moskeijan edessä moottoripyörän selässä liikennevalojen vaihtumista vihreäksi. Minä ihailen.
Minun sydämeni on valloittaneet myös Himalayan vuoret, Intian valtameri ja Tharin aavikko. Riisipeltojen vehreys ja Ganges-joen virtaus. Kirkkaan vihreän papukaijan lento ja jättimäisten rottien vipellys. Niistä kauheista torakoista puhumattakaan. Tai hämähäkeistä. Moskiitoista, niistä minä en tykkää. Pyhä lehmä saa kyllä sympatiani. Voi niitä hassuja kun ne tavan joka paikassa vaeltaa. Tulee lehmä vastaan kaupan ovella ja kadun portaikoissa, nukkuvat meren rannan hietikossakin.
Intia saa minut ihmettelemään. Oivaltamaan. Antamaan armoa. Tuntemaan sääliä. Kokemaan vieraanvaraisuutta. Jakamaan. Oppimaan itsestäni. Intia on täynnä elämää.
Elämää aamusta toiseen. Se ei koskaan nuku.