Kuukausi tässä oli väliä kun uskomattoman kuumassa Intian heinäkuussa 2009 menimme toisen kerran käymään Ateswartalan kylässä. Kesällä Intiassa ON kuuma. Niin kuuma. Aamusella jo ennen aamu yhdeksää on mahdotonta istua ulkosalla ”aamuauringossa” teetä juomassa, ehei. Kesäpäivänä, täällä pohjoisessa itä-Intiassa, lämpötila varjossa on +35 ja +43 välillä. Luin lehdestä että pahimpina päivinä kun ilman kosteus, joka täällä päin Intiaa on kesällä jopa yli 80% yhdessä hiustenkuivaajan kuumuisen tuulen kanssa tekee todellisen lämpotilan auringossa + 60 asteiseksi. Siltä se tuntuikin.
Ateswartalaa vartenn olimme varanneet mukaan virallisen kymmen rupian sopimuspaperin (kts. kuva yllä), jolla virallistaisimme yhteistyömme kylän ja tulevan järjestömme kanssa. Mukana oli myös laja piirrustuspaperia sekä värikyniä lapsille. Ja kyllä, vastassa meitä oli varmaankin puolet kylän väestä! Kädestä pitäen, hymyssäsuin meitä vietiin koulurakennukseen juomaan teetä. Ränsistyneen koulun penkit alkoivat täyttyä lapsista ja heidän vanhemmistaan. Jaoimme kynät ja paperit lapsille ja heidän piirtäessä meille esiteltiin kylastä valittu viisihenkinen tulevan koulun asioita ajava koulukomitea. Komitea koostuu kahdesta naisesta ja kolmesta miehestä, jotka välittävät viestiä kylän ja koulun välillä tarvittaessa ja ratkaisevat ongelmia niitä eteen tullessa. Esittelyiden jälkeen kävimme keskustelua kylän historiasta ja tarpeista (josta myöhemmin lisää) sekä kummankin osapuolen toiveista, peloista ja odotuksista. Olimme kaikki yhtä mieltä siitä että samoilla linjoilla ollaan – halu tehdä työta kylän pienten lasten hyväksi. Allekirjoitimme sopimuspaperin. Sovimme, että seuraavassa kuussa koulun korjaustyöt voisivat alkaa. Ja kun koulu olisi turvallisessa kunnossa, voisi opetus alkaa. Tästä lähdettäisiin liikkeelle. Lähtiessämme kotimatkalle kohti Kalkutaa, juoksi auton perässa iloinen joukko lapsia vilkuttamassa.
Meidän tämänkertainen Intianmatka alkoi olla lopuillaan. Olimme nimenneet Matunin vielä virallisesti olemattoman järjestömme Intian koordinattoriksi. Matun jätti taakseen kymmenen vuoden opettajan työn Kalkutan katulapsijärjestössä haikein mielin, mutta omasta toiveestaan. Hänen oli aika kohdata uudet haasteet. Hänelläkin oli ollut jo pitkään halu tehdä jotain enemmän omaa kun mitä tähän asti oli tehnyt. Matun alottaisi sopimuksen jälkeistä työtä Intian päässä ja meidän palattua Suomeen odottaisi meitä vielä tuntematon matka järjestön perustamisessa ja sanan levittamisessä ystäville, tutuille ja sukulaisille. Mutta olimme valmiita siihen. Mieleen painuneet pienet ruskeat ihmettelevät silmät ja pölyiset jalat, nauravat suut ja takkuiset tukat.
Teemme kaikkemme, lupasimme.